Ku täs ny satun olemaa uusie elämäntapoje opiskeluv vaihees ja sit sain jokune aik sit hyvält ystävält ystävänpäivälahjaks Postin kaut toimitetu ison suklaalevy, mikä tiätty lämmit syränt iha valtavaste. Mut ny o onkelman se, et se o suur, 200 rammaa sitä ihtiää, herkullist ku mitä ja viäl iha käre ulottuvil. Mä piri sitä ensteks köökis iha tasom bääl ja kyl sitä mukula vähä kinus, ku ol siin näkösäl, mut eivä sit hyväkäytöksisin menny toise omaha koskema. Sit mää siirsi se mun työtila yhre loora peräl ja siäl se sit o mul välil huurellu ja huhuillu, et "koska mut syär meinas, ku tääl pimiäs vaa piretä?!"

Nymmää sit meinasi, et jottan tarttis tehrä ja miätti sellast ratkasu, mikä olis kaikil miäleine. Mä tiärä itteni, et jos mä sen paketi aukasema mene, ni mä verä sen kokonas ku näkkileippä vaa. Sit o kamala huano omatunto jälkruaks. Mut emmä tykkä katto, ku toisekka sitä yksinäs vetelevä ja herkutteleva - jottai tarttis ittelkii tul. Pakko saara toi levy pois tost "huutamast" ennenku mä syä ne kretongikki siit ympärilt.

Pittää vissi iltasel laitta jälkkäriks levy palasiks ja kippo ja se sit olkkari pöyräl, ni se ei varmaste kauat kest ko on kaik män. Jos mulki sit riittäs muutama palane, eikä tarttis yksi syär koko levy. Kyl sitä ihmine ahneks o tullu, ku miäles pyäri, et se on MUN, MUN, MUN... Ja silti just mää en sitä sais men syämä. Voih!