Oon täsä miättiny, et mikä oikke o se aikuisuurem merkki ihmisel. Millo ihmine o aikune miäleltäski? Onkelmaha o monest siin, et ku näyttää aikuselt, ni sit muut orottava sem mukast käyttäytymist, eloo ja oloo kans. Ain ei kuitenkaa nii oo.

Onks se ikä? Oon tiukast sitä miält, et ikä se ei ol. Sil saa kyl sen statuksen, ku tiätys vaihees ihmisen PITÄSIS osat ottaa vastuu omast elämäst - taval taik toisel. Jollaki se o helppoo ja jollaki se ov vaikeet. Vaikeuret voi johtuu ympäristöst (lama tms.) tai sit lapsuures koetuist tai kokemat jätetyist asioist.

Onks se koulutus? Siis tarkotan kaikkee sellast sivistävää, niinku lukio tai vastaavat tai sit jottai ammattiin tähtäävää. Ku o saanu tiätyn tittelin, ni o valmis menemähä ja tulemaha omam miälem mukkaa? Ei se mum miälest ol oikke sekää. Kouluis voi ol, et pärjää, mut elämäs ei silti pärjää tai toisimpäi. Kouluiki voi käyr niim monel eri taval.

Onks se kokemus? Jos on, ni mitä pitäs kokkee, et kasvaa aikuseks miäleltäs kans, eikä vaa kropalt? Täytyy ainaski saar kokkee rakkaut, turvaa, luattamust, mut kaikkie asioitte ei silti kuulu men just niinku itte haluu. Elämäs täytyy tehr kompromissei ja kokkee luapumissiiki. Niihinki olis hyvä koton jo tottuu. Tunteit pitäs kans oppii jotenkis käsittelemähä. O ilossii hetkii, o surullissii hetkii, pettymyksii, vihaaki. Kaik kuuluva elämähä. Mut mitä sit, jolles sää saa näit kokemuksii turvallisel taval lapsen? Onks sit lupa ol lapsem miäline (mää haluun ja teen mitä tykkään sillon ku tykkään muist ja muitte tunteist välittämät) aikusel iäl? Kyl mummiälest pitäs silti aikusen ihmisen pääst näittenki kokemuste yli ja laittaa oma elämäs hallintaha nii, et ei aiheutet toisil ylemmääräst haittaa tai hualt. Jollei pysty tähä yksi, pitäs käyr hakemas siihe appuu - sitä kyl taatust löytyy.

Onks se perheen perustamine? Mum miälest perhet ei kuuluis perustaa, ennenku o oikeest kasvanu aikuseks ja kykeneväks kasvattajaks, mut valitettavast monil tilanne tulee eteen aikaslail yllättäi. Ku parisuhteesee alkaa tul perheellisäyst, sitä täytyy sillo molempie vanhempie taas kasvaa ajattelemaa hippase eri taval ku enne. Ei voi toine pualisko jäär vanhoihi kaavoihi, ja toine vaa kehittyy perheem mukkaa. Monis perheis silti voi toine vanhemmist halut tehr niinku o ennenki tehny ja mennä niinku o ennenki menny - tai sit peräti joissai perheis molemmat vanhemmist. Mitä jää tällö kättee lapsil - taas lissää käsiteltävää aikusen...

Onks se oma halu pyssyy kehitykses mukan? Ehkä tää olis se kaikkein tärkein. Aikuisen ei tartte ol täyrelline, ei tarvi tiätää kaikkii asioit, eikä ol ain kilttikää. Aikuine ottaa kuitenki huamioon oman ittes ja toiset siin samal. Ei tee ainaskaa tahallisest mittää, mist voi ol selväst haittaa toisil.

Mitä sit, jos o joskus halunnu, muttei ei haluu enää? Jos ov vaa käpertyny siihe omaan oloho ja maailmaha niimpal, ettei siit pääse poijes, ei eres sillon, ku o saatu apuu ja tarjottu paljo lissää? Voiks aikuisuurest jotenki "tippuu" poijes? Ihmissii viä alkoholi, huumeet, pelaamiset... Ku menee överiks, ni onks heijä käyttäytymine aikusmaist? Ei ol, mut eihä se silti sano, ettei heijän KUULUISIS ol aikussii.

Voi kamala, mite solmuhu asiat täsä menee, ku pohtii. Eikä mikkää selitys eikä pohtimine näyt tuava tulost. Mittää selkeet määrityst ei kait ol olemassakaa.

Piretää ittestämme hualt, ni ettei toisten tarttis meist kovi hualehtuu (auttamine o sit taas asia erikses)!