Onki ollu koiril melkone aamupäivä tänäpe. Mä en ekaks tajunnu, et mikä ny tökkii, ku vähä välii koirat haukkusiva ja puhisiva. Enemmi tai vähemmi, mut melkkeste koko aja. Pihal ei ollu liikennet, en laitellu kaffettakaa tulemaha (mist Kissi viäläki välil kattoo, et joku o tulos, ku sellast mennää tekemää), mitä ny siivoskelin pikkase huushollii.


Siirsin sit kannettavan keittiöm pöyräl, et siin o enempi tyäskentelytilaa, mitä mul yläkerras o ja ku ollaa koirie kans ulkon käyty ja ova kosteit, ni en uskaltanu sänkympääl töit terh, etteivä sitte mee kastelee papereit missää kohtii, vahinkossakaa. Siin sit istues huamasin, et kuuluu sellane vaimee koputus ain välil. Siitähä sit koirat ain haukkumaha lähtivä. Ihmettelivä, et miksemmää mee ovel, ku kert joku siäl kummiski on, ku kert koputuski kuuluu. Juaksivavvaa mun ja ovev välii.

Eihä siält kettää oikeest ollu tulos, eikä koputtamas. Katolt tippuva vesi vaa osus meijä rossipohjan tuuletusreijän suajan olleesee vanerilevyhy ja pit sit omaa koputustas. Ku koirat ei näyttäny vaa tottuva siihe äänee millää, ni mää kävin nostamas sitä levyy enempi pystyhy, ettei vesi enää osu siihe. Loppu haukuntaki sit. Mut kyl mää oikeest olin iha kummissani näitte haukkujie kans vähä aikkaa.