Täsä meinasim men pepullen aamulenkil, ku avasin ulko-oven ja astuin terassil. Sellane hyhme ol puum pääl. En ehtiny sen kummemmi ajatellakkaa asiaa, ku vähä aikka juaksin tyhjäkäynnil taappäi astelle, et olisisi pysyny pystys - ja pysysinki. Ja vaiks ol kovi pimiää, ni ekaksha mä tiätyst sit yriti kattel ympäril, ettei vaa kettää ollu lähel näkemäs moist akropaattist menoo het aamust. Nii ol pimeet, et enhä mä kuiteskaa nähny, et meniks siäl tiäl joku vai ei. Ja koirakki toipus moisest ylimääräsest ohjelmanumerost melkose noppeest.

Täst kuiteski aasinsiltan tul miälehe jo kaua sit sattunu kommellus - ajalt enne lapsiiki. Asusi jo yksinäs piänes yksiös ja kauppoihi ol pikkane kävelymatka. Kaupassaha sit pit tiätty kans käyr ja vaiks keli oliki pahallaine, mä olin selvinny kolmen täyre paperipussillise kans jo melkei oman taloyhtiön parkkipaikal saak.

Siin mä sit astusi jotenki, et läht toine jalka väkisi liukumaa lujemppaa ettippäi ja yriti sit toisel jalal avittaa taappäi. Vähä aikka meni käret pussie kans tasapainoo hakies ja jalat sin tän sojottaes - ja pysysinki pystys. Siin sit syrämelyäntie pikkuhiljaa taas palates normaalil tasol, hekottelinki itteksen, kui taitava mää olin, ku pysysin pystys.

Ja eiks sit melkkest siinkohtaa menny yhtaikka molemmist jaloist pito poijes. Yritin kyl juast vähä aikka tyhjäm pääl ja pirel kasseist kovin kii, niinku niist olis jottai appuu siin tilantees ollu. Ja lopultas sit olin rähmällän siin jalkakäytäväl. Näin ku hirastetus filmis meikäläise kaatumise ja sit viäl kassist lens kaik tavarat ylt ympär. Appelsiineiki kiäri siäl ajotiäl saak.

Ku sit lopultas sain taas verettyy keuhkoihi ilmaa, ni ekaks - tiätty - pit taas kattoo, etteihä kukkaa nähny. Olin varmaste aika pöllämystyneen näköne siin keskel jalkakäytävää istues ja ympärillen vilkuilles. Tuliha siält vähä mun takka vanha papparaine hiljaksis ja varovaste keppis kans ettippäi. Näin, et häl huulet liikku, mut mittää en ekaks kuullu, mut ku tää pappa tul lähemmäs, hää hoki: "voi, piänt, voi piänt. tyttörukka, voi piänt!" Ja munst se ol vaa nii huvittavaa, et mä purskahrin iha järjettömää nauruhu.

Papparaine sit tul viärehe vihrost - matka kest vähä aikka, ku tul nii varovaisest - ja hoki viäläki sitä voi-piäntäs. Ku tajus, ettei hänest ol meikäläisen nostajaks siin, ku en itte naurultan pystyny olemaa avukskaa lainkka, ni hän läht mettästämää mun karkulaisherelmii siält ajotiält. Tökki niit enste keppis kans tiän sivuhu ja siält sit kankkiast kumartae nost ne sylihis. Ja mä en voinuk ku nauraa. Iha järjetönt sellast. Silmist valus vet, ja vaiks kui yriti noust ylös, ni nii kippuras naurutti, ettemmää vaa onnistunu - ja eks se naurattanukki siv vaa enempi... Huh! Hikiki meinas pukat pääl!

Sit tää ressukka papparaine tul viäl siihe muv viäree uurestas niitte appelsiinie kans ja ol NII avuttoma näköne, et voi kehveli senttä. Ja mä en saanu mittää järkevää sanaa suust ulos, ku niimpal hörötiv vaa. Pappa luuli jo, et nysse tyttö on kyl seonnu iha lopullisest.

Mut uskokaa tai älkkä, ni lopultas mää pääsin ylös, keräsin kauppaostokset, yhren kassin jourusin kantamaa sylis, ku siit ol ottimet menny rikki ja pystysin viäl iha suhtkoht järkevään keskusteluunki täm pappan kans, ku hän sit tiätty saatto mut kottis saak. Olisisin tarjonnu häl kaffet, ku hänet nii pelästytin, mut ei hän suastunu - ei uskaltanu tul sisäls saak, tiä mikä miälipuali mä oikke olin...

Nii, ja sit ol häntäluu kippiän pitkän aikka täj jälkke.