On tullu mones yhteyres täsä viime aikoin puheeks onnellisuus. Miten se välil voi ol nii vaikkia tapaus. Jos o onnelline, sitä sit heti pelkää, et se loppuu tai ettei sitä olis ansainnu. Tai sit sitä miättii, et tulee onnelliseks vast, ku saa jottai tiättyy, tekee jottai tiättyy tai vaiks tulee vaa joku oikee ajankohta vastaha.

Pitäs vaa osata ottaa tunteest kii ja elää siin täysil, niin kaua, ku se mukan suastuu kulkemaha. Ei kannat pelät heti et tunne häviää, ku sillo sitä jo osan siit tunteest menettää. Eikä tää ol helppoo, tunteilles ku ei oikke mahra mittää.

Suames vaa pakkaa olemaa sellanen käsitys, et onnellise ihmise ova jottai kummallisii otuksii. Niil o liikkaa rahhaa, tai sit ne näyttelevä tai jottai. Ei rehelline ihmine ainaska voi ol pitkii aikoi onnelline... Siitäks se sit tulee, et onnellisuut ensinnäki o vaikeet itekkää huamat, ja toiseks sitä yritetää piilottaa muilt, jos ny sattuu nii käymää, et o onnelline? Laulussaki sanotaa jossai, et kel onni o, se onnen kätkeköön. Kummallist!

Kuka o onnelline, saa ol onnelline, airost ja rehellisest - ja jokane o taatust sen ansainnu! Eikä sitä tartte salatakkaa. Toisen onnellisuus ei ol keneltäkää muult pois!

Lyhyest virsi kaunis, nymmää meen nukkumaa! Hyvää yät kaikil onnellisil ja niilki, kel onny jottai murheit elämässäs - iha kaikil!